Tikelo lopettaa tämän lukuvuoden toimintansa oivallisesti elokuvalla (500) Days of Summer. Vasta viime vuonna ensi-iltansa saanut elokuva on harvinaisen rehellinen ja moderni tarina rakkaudesta, vaikkei olekaan rakkaustarina. Joseph Gordon-Levittin ja Zooey Deschanelin tähdittämämässä tarinassa myös musiikilla on suuri rooli.

Näytös on ilmainen kaikille AYY:n jäsenille sekä heidän AYY:n ulkopuolisillekin kavereille. Orionissa (Eerikinkatu 15) maanantai 19.4. klo 19.00. Tervetuloa!

—-
Tikelo ends this school year and heads for summer break quite perfectly with the movie (500) Days of Summer. This is a rare honest and modern story about love without being a love story per say. Joseph Gordon-Levitt and Zooey Deschanel do a wonderful job in this movie where music also plays a big role.

The screening is free for all, also non-AYY members. Monday 19.4. at Orion (Eerikinkatu 15) at 7pm. Welcome!

Tikelo esittää kevään toisen elokuvansa, viimevuotisen Star Trek:in. Kyseessä on kriittisemmänkin katsojan hiljentävä elokuva, joka pitää katsojan huomion visusti elokuvassa alusta loppuun. Lisäksi elokuva on yllättävän hauska! Jos pidit elokuvasta, tule katsomaan uudemman kerran. Jos taas olet skeptinen, tule ja todista itsesi oikeaksi/vääräksi

Tervetuloa! Ilmainen, myös ei-Aaltolaisille! Maanantai 22.3. klo 19.00 Orionissa (Eerikinkatu 15)
—–

Tikelo presents its second screening of this spring: last year’s release Star Trek. The movie surprises even the skeptics among us and keeps us glued to our seats. Also, it’s surprisingly humour-filled. If you liked it last time, come watch it again. If you doubt it’s any good, come see for yourself!

Free for all, also non-AYY members! Monday 22.3. at 19.00 in Orion (Eerikinkatu 15)

One would think that a filmmaker should be very educated and informed what comes to films, but no. Actually, I’ve not seen that many films as you would like to think. There’s a saying that involves a shoemaker and his children’s shoes.

Another problem with me is that I don’t have an all-time top lists. Instead, I like many films. Too many, perhaps, even the ones that other people hate =).

So maybe I’m just going to randomly pick some of my most favourite films  from different genres (not including my own, of course ). Today, the genres are going to be: drama (episodic films), sci-fi and animation. Lue koko artikkeli »

Myönnän olevani jokseenkin nirso änkyrä, ja katson todella harvoin elokuvia esimerkiksi kannettavaltani junassa istuessa – tästä johtuen näkemieni elokuvien laatu korvaakin määrän. Tämä on yhtä varma tieto kuin se, että olen liikenteessä keskimääräistä parempi kuljettaja. Näille laatuelokuville yritän pyhittää yhden illan viikossa. Seuraava lause on kekseliäisyydessään kuin suoraan Demin kirjekaveripalstalta (jos siellä on sellainen, en tiedä): leffamakuni vaihtelee laidasta laitaan. Voin tyydyttää leffanälkääni laadukkaalla kauhuelokuvalla tai yhtä hyvin romanttisella komedialla. Top3-listan laatiminen lienee mahdoton tehtävä, joten seuraavaa kyhäelmää älkää sellaisena ottako. Kyseiset leffat vain ovat aivan pirun hyviä ja ansaitsevat siksi erityismaininnan.

The Big Lebowski (1998)

Coen-veljesten tuotannon parhaimmistoon kuuluva elokuva vyöryttää toinen toistaan hämärämpiä hahmoja ja kohtauksia katsojan mutusteltavaksi läkähdyttävään tahtiin. Rutiköyhän, pilveä polttelevan, valkovenäläisiä juovan ja keilailua harrastavan Jeffrey Lebowskin alias the Duden (Jeff Bridges) sekoittaminen samannimiseen, upporikkaaseen Korean sodan veteraaniin (David Huddleston) aloittaa psykedeelisen tapahtumasarjan, jossa the Dudeen ja hänen kaverkaksikkoon (John Goodman ja Steve Buscemi) törmäävät muun muassa puolukkapannukakkuja syövät nihilistit, Los Angelesin aikuisviihdeteollisuus, kidnapattu näyttelyvaimo ja äärifeministinen taide. Kidnappaustarina toimii elokuvassa lähinnä liimana, jolla ikimuistoiset kohtaukset ja hahmot yritetään sitoa edes jotenkin toisiinsa. Leffakokemuksena the Big Lebowski on huumaava kuin pornokeisari Jackie Treehornin valkovenäläinen – tosin tämän jälkeen ei luultavasti joudu poliisilaitokselle. Kulttileffa, ja syystä.

Gran Torino (2008)

Elokuvamaailman yli-ihmisen Clint Eastwoodin koskettava eepos amerikkalaisen unelman rappiosta. Eastwoodin itsensä näyttelemän sotaveteraanin, Walt Kowalskin, naapuriin muuttaa hmong-perhe, jonka pelkkä läsnäolo tuntuu olevan Waltille aluksi liikaa. Välit tuhoutuvat väliaikaisesti perheen nuorimmaisen, Thaon (Bee Vang), yritettyä Waltin rakkaan Ford Gran Torinon varastamista vanhempien poikien yllyttämänä. Anteeksiantoa pyytääkseen hmong-perhe komentaa Thaon auttamaan Waltia erilaisissa askareissa. Alkaa naapuruston ja suhteiden uudistaminen, jossa isänmaallisuus, konservatiivisuus ja siirtolaisten elämä ja ongelmat lähestyvät toisiaan. Erilaisuudesta tulee hyväksyttävä asia, ja lopulta omista sukulaisistaan vieraantuneesta Walt Kowalskista tulee hmong-perheen pelastaja. Gran Torino on elokuva vihasta ja ystävyydestä, ymmärryksestä ja rauhan löytämisestä – kiistatta yksi viime vuosien upeimpia teoksia.

Sideways (2004)

Miles (Paul Giamatti) on keski-ikäinen, harmaahko ja usein alakuloinen opettaja, joka rakastaa viiniä ja kirjoittamista. Hänen TV:stä tuttu kaverinsa Jack (Thomas Haden Church) on myös ehtinyt jo miehen ikään. Jackin lähestyessä uhkaavasti avioliiton portteja ystävykset päättävät tehdä viimeisen mahdollisen irtioton arjesta ja nauttia vapaudestaan – Kalifornian aurinko, viinitarhat ja naiset kutsuvat. Rättikattoinen Saab toimii kulkuneuvona Milesin ja Jackin matkalla, jossa tutustutaan uusiin ihmisiin, vältellään Merlot-viiniä, ja harhaillaan elämän sivupoluilla. Elokuvan lämminhenkinen ja katkeransuloinen tunnelma pitää katsojan vahvasti otteessaan loppuun asti. Milesin ja Jackin elämää suuremman matkan pariin palaa mielellään. Sideways on malliesimerkki onnistuneen tarinankerronnan voimasta: koukuttava leffa ilman ydinräjähdyksiä ja raajoihin kiinnitettyjä konekivääreitä.

- Juho, leffailtavastaava

Being the lazy bum that I am, volunteering as the last person to write on Tikelo’s blog seems to be the only reasonable thing to do. That also posted a problem as all the otherwise awesome movies that I could think of were taken by my predecessors (Nabbe’s Indian thing excluded, didn’t even know that movie existed before I read her blog). So, plan B, approach the task from an alternative angle.

But before I give my top 3 movies, I think it is worth wasting some of your readers’ time to state and explain my position on this particular question I was entrusted to answer here. So I am supposed to answer the question: what are your 3 all time favorite movies?

Well, it kind of depends… on my mood, the time of the day, my surroundings or my lunch, etc. My favorite movies constantly evolve. Hell, if Borat made a movie about ice cream, it would be my favorite on a hot summer day!

My point is, given the nature of such interaction between movies and me as stated, listing top 3 movies based on the movies themselves seems to be a ridiculous intellectual exercise as it is equivalent of illustrating something of dynamic and ever-changing nature with a static snap-shot.

So here is my take. Instead of judging movies based on its own merits, I will list my top 3 in accordance to my reactions to the movie: let it be emotions, a piece of memory, an inspiration or these subconsciously originated warm and fuzzy things some may call feelings. And since we are talking about “favorite” movies, I will concentrate on these ones that by and large generated positive sensations within me. So, in no particular order, here they come:

Be Cool

This is one of those none-sense, no-plot, no-brainer but nevertheless makes you feel pretty good about life afterwards, entertaining yet has no significant intellectual message attached movies with an impressive cast.

Recommended as a couples’ movie by a friend with positive field testing results, I took my blonde high-school sweetheart, who I accidently fell in love with later, to see it on our first date. Other than couple of flashbacks, I have nearly no recollection of the plot at the time of writing. And the reason is mostly irrelevant to the movie itself: respecting the high-school dating traditions, we spent most of the movie chatting, eating candy and making out. So I really didn’t spend much attention to the movie.

To me, this otherwise pretty silly movie has become the synonym for the starting point of my first real relationship and all the warm feelings I associate with it. Associative memories of Be Cool, as this kind of memory is called, merely put a subtle smirk in my otherwise anti-climaxing collection of facial expression and are the only reason I remember it at all after so many years.

The Hangover

Compared to other movies of the same sort, this one pushes it even further with its never-gets-old-got-wasted-and-chemically-influenced-plus-don’t-remember-anything-afterwards ridiculous storyline and an even more ridiculous casts including Mike Tyson’s tiger, a giant cock and a baby wearing massively oversized yet awesome shades.

As funny and entertaining as it was, the real aftermath of this movie came to me at a much later date. Watching it with several buddies of mine turned the otherwise funny movie into a true inspirational source. Now, a $4000/night villa at Caesar’s Palace, where Caesar never actually lived, may sound a bit too far to reach, but luckily there is an equally awesome alternative available not so far away in Netherland.

Our trip to Amsterdam did not involve such exotic animals as tigers, but the party sensations fueled by the movie certainly led to numerous sleepless nights and giant gaps in spectrum of memories. Fun times nevertheless and I am very much looking forward to another visit soon.

Avatar

As a counter-example to Asian geek stereotypes, I am actually not a big or even an average fan of Sci-Fi movies. It was not until the newest star trek movie that I realized that Star Wars and Star Trek are separate things and “May the force be with you” is not what you’re supposed to say with that strange hand gesture Spock makes all the time.

However, I did have a relaxing time watching this movie despite the ever-lasting explosions and giant burning trees. The reason for this is simple: I slept through a good portion of the movie.

I watched this movie not long ago in Macau while backpacking through Asia. As my days were packed with action (partying, sightseeing, getting from point A to B via whatever weird vehicles possible), I didn’t know I was so tired until I hit the dark setting in a Macau cinema. The movie was visually stimulating and action packed, but I simply couldn’t prevent my eyelids from dropping after days of sleep deprivation.

So every time I see these blue-Indian looking aliens, it just reminds me of how important it is to take a nap every once in a while no matter how exciting or hectic your life is.

Yichen Wu
VP

Disclaimer: As the chairman of the club, I feel it is my responsibility to report to the general public that the writer and member of the club apparently has no idea whatsoever on what’s going on since he’s actually the third-last member to write on this blog and apparently picked his movies while under the influence of some sort of intoxicative substances

Tikelon varapuhiskin joutui yllättäen kirjailemaan elokuvista. Shokeeraavasta toimeksiannosta häkeltyneenä en lähde makuani selittelemään vaan esittelen lyhyesti kolme mieleenpainunutta elokuvakokemusta.

Kellopeli appelsiini (A Clockwork Orange; 1971)

Kubrickin tuotannon ehkä tinkimättömästi kubrickein visio. Beethovenia diggailevan, sivistyneen pintansa allakin ihminen voi olla kaikkea moraalia vailla. Klasarilla säestettyjen väkivallantekojen seurauksena häkkikin lopulta heilahtaa, kunnes uusi hallitus tarjoaa pääsyn todellisen maailmanluokan huippuinnovaation koekaniiniksi ja sitä kautta vapauteen: oma ruumis ehdollistetaan estämään laittomat mieliteot. Loppupeleissä elämä ei toisten pakottamana muutu ainakaan onnellisemmaksi eikä koekaniini yhtään paremmaksi tai moraalisemmaksi ihmiseksi.

Anthony Burgessin romaaniin perustuvasta mustasta satiirista jää mieleen ainakin lajimme typeryyden ja jonkinnäköisen naiivin edistysuskon iva – riemukkaimmillaan silloin, kun Kolmannen valtakunnan propagandamontaasin taustalla soi syntikka-Beethoven ja polleat yli-ihmiset muuttuvat real harashoo isoiksi, tyhmiksi lapsiksi.

Ujo poika (Girl Shy; 1924)

Parhaimmillaan elokuva on mielestäni pelkkää kuvaa ja musiikkia, joten mykkäkomediallakin on paikka tällä lyhyellä listalla. Jälkimaailma muistaa lähinnä syvällisinä pidetyt Chaplinin ja Keatonin, mutta 20-luvulla suurinta suosiota niitti ehkä hieman kaupallisemmalla otteella Harold Lloyd – Lloyd esim. keksi ensimmäisenä järjestää preview –näytöksiä ennen ensi-iltaa. Hän piti elokuviensa tekijänoikeudet ja ennen 60-luvulla julkaisemiaan koostepätkiä antoi esittää niitä niin harvakseltaan, että osaksi siksi vaipui vähän unholaan.

Kuten vaikkapa juuri Chaplin, myös Lloyd esittää valkokankaalla monessa elokuvassa suurin piirtein samanlaista hahmoa: istuvissa tamineissa (tarkoituksellinen vastakohta Charlien lökäpöksyille) seikkaileva ja viimeisen päälle hyvätapainen sekä usein hiukan hissukka rivikansalainen, joka kaiken slapstickin seassa nousee vähintään siksi kuuluisaksi oman elämänsä sankariksi. Tämä amerikkalaisen unelman peruskuvio on asemissa myös Ujossa pojassa, jossa änkyttävä räätäli Harold Lamb pelastaa unelmiensa naisen hirmuiselta polygamistilta. Ensin hän kuitenkin kaahaa suurkaupungin läpi niin maan perusteellisen montaa kulkuneuvoa käyttäen ja tienaa samalla juurikin henkeäsalpaavalla slapstick -komedialla sijoituksen tässä artikkelissa.

JFK – avoin tapaus (JFK; 1991)

Järjettömän nimekkäällä näyttelijäkaartilla miehitetty vainoharhainen salaliittoelokuva pitää otteessaan jopa yli kolmituntisena ohjaajan versiona. Oliver Stonen näkemys Kennedyn murhasta on tuottanut netin väärälleen vastaväitteitä ja niiden vastaväitteitä. Miten niin moni avaintodistaja kuoli niin pian murhan jälkeen? Oliko Oswald edes siinä kerroksessa, mistä laukaukset ammuttiin? Mistä suunnasta JFK:n tappanut pääosuma itse asiassa tuli? Ja kuka hyötyi? Paranoiaa lietsoo erityisesti salamyhkäisen pahaenteistä ja levotonta tunnelmaa luova leikkaus, ja lopputuloksena on fiilis, että USA:n lähihistoria meni aivan reisille vain siksi, että hyvä ja valistunut John F. Kennedy ammuttiin kulisseissa toimivan sotateollisen kompleksin toimesta. Elokuva on niin hyvä, että vastaväitteiden uskottavuudella ei ole sitä katsoessa hirveästi väliä.

-Kalle
vastuualue: varapuhe

Mahdollisesti Quentin Tarantinon parasta antia sitten Pulp Fictionin? Moni on sitä mieltä. Tikelo toivottaa sinut ja kaverisi tervetulleeksi nauttimaan upeista näyttelysuorituksista ja tummanhauskasta huumorista. Ilmainen kaikille, myös AYY:n ulkopuolisille kavereille.

Kunniattomat paskiaiset – kunnon tapa aloittaa vuosijuhlaviikko!

Date: Monday, February 22, 2010
Time: 7:00pm – 9:30pm
Location: Orion
Street: Eerikinkatu 15
—–

Perhaps the best Tarantino has offered to the audience in a while? Many think so. Tikelo welcomes you and your friends to enjoy a Monday evening with some excellent acting and dark humour. The event is free for all, also non-AYY friends.

Inglorious Basterds – what a way to start the annual ball week!

Noniin, sitten on Tikelon nuorimman jäsenen vuoro esitellä omia lempileffojaan. Lempilapsien luettelointi on aina kivaa, mutta kun listaan saa mahduttaa vain kolme, tulee tehtävästä ainakin itselleni erittäin haasteellinen. Tämä ei siis ole kirjoittajan virallinen Top-3 Movies of All Time, sillä reiluuden nimissä sellainen pitäisi tehdä kaikille genreille erikseen.

Alla on kuitenkin kolme hyvin erilaista elokuvaa, joita yhdistää se että en muuttaisi niistä yhtään kohtausta, näyttelijää tai repliikkiä, ja jotka mielestäni jokaisen ihmisen (leffamausta riippumatta) tulisi nähdä ainakin kerran. Mieluiten useasti.

1. Pulp Fiction (1994)

Monet kriitikot pitävät Pulp Fictionia yhtenä 1990-luvun parhaista elokuvista. Kuitenkin myös suuri yleisö arvostaa tätä Quentin Tarantinon mestariteosta, jonka voi nopeasti todeta käymällä tarkastamassa sen sijoittautumista IMDB:n (Internet Movie Database) kaikkien aikojen leffojen vertailussa. Top 250 elokuvan listalla Pulp Fictionin sijoitus on # 5 (14.2.10).

Itse olen nähnyt kyseisen pätkän jo niin monta kertaa, että osaan käytännössä jo kaikki repliikit ulkoa. Saattaa kuulostaa fanaattiselta ja järjettömältä touhulta, mutta Pulpissa on vielä sekin hieno puoli, että lähes jokaisella katselukerralla siitä löytää uusia puolia.

Miksi siitä sitten tekee niin hyvän? Noh…
1. Näyttelijät: John Travolta, Samuel Jackson, Bruce Willis, Uma Thurman… ja niin edelleen. Kaarti on käsittämättömän kova ja kaikki tekevät uransa parhaimpia roolisuorituksia.
2. Käsikirjoitus: Yksi kaikkien aikojen nokkelimmista, hauskimmista ja ennalta arvaamattomimmista. Saihan se Tarantino siitä sentään Oscarinkin.
3. Musiikki: Täydellinen soundtrack.

2. When Harry Met Sally (Kun Harry Tapasi Sallyn, 1989)

Omasta mielestäni kenties paras romanttinen komedia ikinä, mutta harmillisen harva tuntuu tätä hykerryttävän hienoa pätkää nähneen. Meg Ryanin ja Billy Crystalin läpimurtoelokuva, eikä mikään ihme, sillä tässä on kaikki romanttisen komedian peruselementit vain loksahtavat paikoilleen. Elokuva tarjoaa nimittäin:

1. Friends-mäistä tilannekomiikkaa
2. Kuolemattomia lausahduksia naisten ja miesten kummallisuuksista
3. Hieman draamaa…
4. …mutta kuitenkin ”Elämä on ihanaa” –lopun

Kerta kaikkiaan yksi parhaista hyvän mielen leffoista, mitä nyt tulee mieleen. Suosittelen kaikille.

3. The Good, the Bad and the Ugly (Hyvät pahat ja rumat, 1967)
Jos suostut vain yhden länkkärin elämässäsi katsomaan, kannattaa valita Sergio Leonen Hyvät pahat ja rumat. Aika ajoin jopa kaikkien aikojen parhaaksi elokuvaksi valittu Western tarjoaa katsojalle tummanpuhuvaa huumoria, katsauksen Amerikan sisällissodan mielettömyyteen ja ikimuistoisen lännänsankari kolmikon, jota tähdittää nuori Clint Eastwood (Good), Lee Van Cleef (Bad) ja Eli Wallach (Ugly). Kaiken kruunaa Ennio Morriconen pakahduttavan hienot musiikkisävellykset.

Pohjustan valintojani kertomalla, että leffamakuni vaihtelee paljon fiiliksen mukaan: välillä soittimeen päätyy jokin mafialeffa (esim. Goodfellas) ja jokin toinen päivä jotain visuaalisesti kaunista (esim. Marie Antoinette). Ohjaajista Tarantino, Kubrick ja Almodovar erottuvat massasta erilaisilla ja paikoin provosoivilla tuotoksillaan. Jostain syystä Woody Allenin luomukset taas saavat minut optimoimaan lyhintä pakoreittiä leffateatterista.

Yleisesti pidän sekä vanhemmista että uusista elokuvista – tärkeintä on, että elokuva herättää ajatuksia. Genreistä thrilleri uppoaa parhaiten, mutta kevyet komediat hyvin harvoin. Poikkeus vahvistaa säännön: menin kerran myöntämään pitäväni Rat Race:stä ja saankin kuulla kuittailua tästä edelleen.

En jaksa ottaa paineita “laadukkaiden” elokuvien valitsemisesta, vaan jätän ne suosiolla seuraaville. Alla kolme minuun vaikutuksen tehnyttä elokuvaa.

1. Cruel Intentions 1999 (Julmia Aikeita)

Elokuva josta Sarah Michelle Gellar, Ryan Philippe, Reese Witherspoon ja Selma Blair tekivät läpimurtonsa. Tarina, näyttelijät ja erityisesti loistava musiikki tekivät aikoinaan vaikutuksen. Elokuvassa soinut The Verven Bitter Sweet Symphony on yksi parhaista tuntemistani biiseistä edelleen.
2. Atonement 2007 (Sovitus)

Jos on kiinnostunut historiasta, pitää Keira Knightleysta sekä genrenä draamasta, niin tämä elokuva iskee myös sinuun. Jälleen kerran hyvin koskettava tarina, joka palauttaa maanpinnalle murehtimasta viime tenttiviikon tuloksia. Mieleeni on painunut elokuvasta erityisesti kohtaus, jossa hevosia lopetetaan rantahietikolle liittoutuneiden vetäytyessä Ranskasta Iso-Britanniaan.
3. Inglorious Bastards 2009 (Kunniattomat Paskiaiset)

Quentin Tarantinon tuorein elokuva, jossa väritetään natsi-saksan historiaa lupia kyselemättä. Elokuvassa on mielenkiintoisia henkilöhahmoja, mustan komedian aineksia ja kielinä peräti ranska, saksa ja englanti. Itse pidin eniten näyttelijäsuorituksista, kauniista kuvakielestä sekä rohkeasta ideasta kirjoittaa historia ihan uusiksi.

Suski
/talous

Tikelo on päättänyt aloittaa uuden blogiperinteen uuden vuoden kunniaksi. Jatkossa jokainen hallituslainen kirjoittaa pienen pätkän omasta elokuvamaustaan ja suosikkielokuvistaan. Tikelo on onnekas, sillä hallitus koostuu hyvin erilaisista persoonista, joilla on hyvin erilaisia mielipiteitä siitä, mikä on hieno elokuva. Toki tietyt klassikot ovat vaan niin loistavia, etteivät ne mielipiteitä jaa.

Hallitus on päätynyt siihen, että luonnollinen tapa aloittaa olisi puhiksesta. No aloitetaan sitten! Olen päätynyt siihen, että listaan kolme elokuvaa: yhden klassikon, yhden Bollywood-leffan ja yhden sellaisen, joka yllättää minut tuntevat.

1. Klassikko: Singin’ in the Rain (1952)

Gene Kelly, Donald O’Connor ja Debbie Reynolds tanssivat ja lauloivat suoraan sydämeeni jo ollessani pikkutyttö. Silloisesta elokuva-alasta vitsejä repivä lämminhenkinen musikaalikomedia sai minut nauramaan jatkuvasti (mykkäelokuvakohtaukset ovat aivan hervottomia!) ja kun en nauranut, katsoin lumoutuneena tanssi- ja laulukohtauksia. Gene Kellyn oma ”Singin’ in the Rain” kohtaus sai minut ihastumaan mieheen, joka niin iloisesti rakastuneena ja onnessaan lauloi ja tanssi kaatosateessa. Yksinkertaista mutta loistavaa!

2. Bollywood: Dilwale Dulhania Le Jayenge (1995)

Niin, totta kai pidän Bollywood-elokuvista, vaikken olekaan intialainen mutta sieltäpäin kuitenkin. Gotta keep the cliche alive people! Myönnän, että nykypäivänä näissä elokuvissa tuntuu olevan enemmän seksiä kuin ajatusta, mutta aina kerran pari vuodessa löytyy helmi tai kaksi. Suosikkeja on monta, mutta jos pitäisi valita yksi niin päädyn 90-luvun puoliväliin, jolloin elokuvat eivät olleet täynnä minihameisia näyttelijäntaitoja omaamattomia hupakkoja ja ylibodattuja korstoja vaan normaalien ihmisten näköisiä hahmoja, joihin saattoi samaistua.

Olkoon, kyseessä on rakkauselokuva, mutta ei mitään yliampuvaa draamaa, vaan aito ja hauska tarina tytöstä ja pojasta, jotka kasvavat Lontoossa ja jotka tapaavat interrail-matkalla ja rakastuvat yllättäen, tyttö (Simran – näyttelijänä Kajol) kun on jo kihloissa (oma isä on asian sopinut jo vuosikymmenen sitten) ja poika (Raj – näyttelijänä ShahRukh Khan) vannoutunut naistenmies. Kumpikin ymmärtää tapahtuneen vasta kotimatkalla erottuaan toisistaan. Simranin isä saa kuulla eikä konservatiivinen mies halua kuullakaan asiasta ja pakottaa perheen muuttamaan takaisin Intiaan, missä tytön häitä valmistellaan. Kuulostaako jo tylsältä stereotyyppiseltä tarinalta? Ehkä tarinan perusidea onkin suht-tavallinen, mutta elokuvan kulku, hauska käsikirjoitus ja päähenkilöiden välinen luonnollinen kemia tekevät siitä erityisen hyvän. Loppupuolisko keskittyy siihen, miten Raj seuraa perhettä Intiaan ja yrittää hurmata Simranin koko suvun olemalla ihana itsensä.

Tämän leffan jälkeen Raj-hahmosta tuli jokatytön unelmamies. Itse rakastuin Shah Rukh Khaniin (the king of Bollywood –tittelin haltija jo pitkään) jo 4-vuotiaana eikä tilanne ole paljoa siitä muuttunut. Kajol taas on Intian parhaita näyttelijättäriä parin viime vuosikymmenen ajalta. Edesmennyt Amrish Puri sopi Simranin isän rooliin kuin lumiaura Suomen hankiin. Lisäksi elokuvan biiseihin sisältyy kaunis “Tujhe Dekha To”.

3. Random valinta: Die Hard: With a Vengeance (1995)

Tiedän, edellisten perusteella et uskoisi, että tama kuuluu lempielokuviini. Mutta minkäs teet kun Bruce Willisin ja Samuel L. Jacksonin yhteistyö toimii niin hyvin. Myönnetään, loppua kohden en jaksa nykyisin enää keskittyä kuten kymmenellä ensimmäisellä katselukerralla, mutta alku Simon says – leikki pitää minut visusti sohvalla ja silmäni auki. Koomiset tilanteet naurattavat edelleen ja päähenkilöiden sarkasmi uppoaa. Jackson on loistava silmälasipäisenä kaupanomistajana, joka joutuu tahtomattaan mukaan pommilla uhkailevan kiristäjän peliin, jonka kohteena on Willisin mainiosti esittämä legendaarinen hahmo John McClane.

Siinäpä ne

-Nabila B.
puhis